Wake up, it's a beautiful morning!

 

Kai tiedätte sen onnellisuusfiiliksen? Sen joka ryöpsähtää aina välillä pintaan. 

 Minulle se tuli tänään, juuri äsken endorfiiniryöppyisen Combat-tunnin jälkeen. 

 Kesän ensimmäinen päivä, päätin että se oli tänään. Nahkatakillakin oli kuuma, joten vaihdoin jakkuun. Parvekkeella kahvia topissa. Pisamia. 

 Olen taas pakannut. Elämäni mahtuu kirjaimellisesti pieneen häkkivarastoon. Elämäkin tuntuu kummasti puhtaammalta, kun joka vuosi karsii kaiken ylimääräisen muuton yhteydessä pois. Minulla on kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä. Se ei sido minua mihinkään, tunnen olevani vapaa kaikesta. Voin kiikutella elämääni sinne sun tänne ilman sen suurempaa vaivannäköä, ihanaa! Minun ei tarvitse asettua liikaa. 

12 päivän päästä alkaa oikea kesä. Jos nyt olen onnellinen, taidan olla silloin äärettömän onnellinen. Ihanaa, että tämä elämä on minun. Ihanaa, että vaikeuksien kautta pääsee kuin pääsekin aina voittoon. Saa unelmien opiskelupaikan, taistelee sopeutuakseen uudelle paikkakunnalle ja loppujen lopuksi huomaa siinä onnistuneensa. Kuuluu joukkoon, hitsautuu porukkaan. 

 12 päivän päästä saan viettää kolme kuukautta kesää parhaiden tyyppien kanssa, ihanien monien lukuisien ystävien kanssa. Miten ihmeessä minulle on siunaantunut niin monta monta monta ihanaa ystävää ja miten ihmeessä niin moni haluaa viettää aikaa kanssani?  Se vasta onnellisuutta onkin, kun tietää olevansa tärkeä. Ehkä olen tehnyt jotain oikein?

nobody said that it'd be easy

Love the people who treat
you right, forget about
the ones who don't.

Believe that everything
happens for a reason.

If you get a chance, take
it. If it changes your
life, let it. 

Nobody said
that it'd be easy, they
just promised it´s worth it.

 kuvat täältä

pikkukaupungista kotikaupungiksi

Ensin sitä taistelee monta kuukautta sopeutuakseen uuteen paikkaan, pienempään kaupunkiin. Toitottaen vaan itselleen, että kuusi vuotta menee vaikka päällään seisten. Olen täällä toteuttamassa haavettani. Se riittää.

Ja sitten jonain aamuna (jälleen kerran) havahtuu omaan hymyynsä. Siihen että tämä kaikkihan on aika jees. Täällähän ON muutakin kuin koulu. Tästä on tullut hieman enemmän koti, kuin mitä se oli alussa. Kyllä minä tänne kuulun, ainakin osittain. Ja aina se yllättää. Hiipii tassutellen kevätauringon kanssa. 

Ja kohta on kesä. Sitten mennään. Töihin uudessa jakkupuvussa. Aivot narikkaan ja aito oikea minä kehiin maailman parhaiden työkavereiden kanssa. Kesämekossa Cuban kesäkeskiviikkoon maailman parhaiden ystävien kanssa. Bikineissä Ruissiin vain ja ainoastaan toteamaan, että On se hienoo.

kämppiksiä ja komppiksia

En ole oikeastaan koskaan asunut yksin. Tai voidaankin heti kättelyssä unohtaa ilmaisu oikeastaan. Fakta on se, että en yksinkertaisesti vaan ole asunut yksin; yksin yksiössä.

Lapsuudenkodista lähdön jälkeenkin aina on ollut "seuraa". Joko solukämppiksiä, poikaystävä tai kuten tällä hetkellä, vapaasti valittu opiskelukaveri. Asumisen suhteen olen aina ollut hieman pihi. En millään tavalla kuvittelisi maksavani kuukausittain vuokraa, johon ei edes riittäisi yhteenlaskettu opintoraha ja asumislisä. Käytän mieluummin "säästyneet" rahat matkoihin.

Ongelmatilanteita kämppisten kanssa on harvoin ollut, tosin joidenkin kanssa en ole mielettömissä määrin edes kommunikoinut. Tai pikemminkin minä olisin ollut halukas kommunikoimaan, mutta he eivät. Nykyisen kämppikseni kanssa olemme asuneet koulun alusta asti samassa kämpässä ja voisin todeta, että hetkeäkään ei ole tarvinnut katua säästämistään. 

Välillä oikein ihmettelen, kuinka hyvin tulemme toimeen. Kuukausien kuluessa meistä on tullut jopa melko läheisiä! Ja se se vasta hienoa onkin. Olen ystävystynyt ihmisen kanssa, jota en olisi välttämättä ensimmäisinä kouluviikkoina juurikaan lähestynyt, koska saatamme vaikuttaa melko erilaisilta. Mutta koska kotona ei loputtomiin jaksa olla kukaan muu kuin oma itsensä, oppii toisen tavat väkisinkin tuntemaan aikamoisen hyvin. Ja aina on kotona joku, jolle voi purkaa pahaa oloaan tai syödä aamupalaa yhdessä. Vaikka välillä kaipaakin itsensä kanssa oloa enemmän, on tarpeen vaatiessa myös seuraa yleensä tarjolla :)

nörtteily sallittu

Taas on parisen viikkoa pitkästä talvesta vierähtänyt ja jälleen ollaan lähempänä kesää ja lämpöä. Maaliskuu jo!

Jostain kumman syystä olen ollut motivoituneempi solu- ja molekyylibiologian opiskeluun kuin syksyllä edes anatomiaan. Ihmeellistä että niin epäkonkreettinen ja kärpäsenkakankokoisiin asioihin menevä aihe jaksaa kiinnostaa minua niinkin paljon.

Liekö se sitten vihje nörtteilyyn ja aina kuumana käyvään geenien tutkimiseen... Joka tapauksessa maanantaihin mennessä olisi hyvä kerrata jälleen kerran proteiinisynteesit transkriptioineen ja translaatioineen.

sattumia

Istuimme ystäväni kanssa kahvilla Helsingin keskustassa. Pohdimme kaukokaipuutamme ja ystäväni selaili hajamielisesti erästä naistenlehteä. Ja siinä se oli, artikkeli Iltasanomien toimittajasta Merja Mähkästä, joka jätti kaiken tutun ja lähti puoleksitoista vuodeksi kiertämään maailmaa: "Minun oli pakko päästä pois."

Ja me luimme artikkelia ääneen vuorotellen ja ihmettelimme, miten tämäkin artikkeli nyt osui juuri tähän hetkeen kuin nyrkki silmään. Olin juuri kärvistellyt koko viikonlopun ajan suunnitelmieni kertomisesta vanhemmilleni ja lopulta täräyttänyt uutisen ulos ehkä huonoimmalla hetkellä ikinä, mutta kun oikeaa hetkeä ei tuntunut edes löytyvän: "Olisin lähtenyt siinäkin tapauksessa, että joku läheiseni olisi vastustanut asiaa kiihkeästi. Tämä matka oli minulle niin tärkeä asia, että olisi jäänyt kaihertamaan, jos en olisi sitä tehnyt."

 Olimme juuri pohtineet, kuinka päätöksen lähtemisestä voi tehdä ainoastaan itse. Ei vaan voi ajatella liikaa muita, on yksinkertaisesti oltava varma siitä että päätös on oikea: "Ehdottomasti tällaisen matkan tekeminen on myös itsekäs valinta. Kenenkään muun maailma ei siitä parantunut kuin minun."

 Ja me olimme vieläkin ihan äimänkäkenä. Miten me nyt juuri tämän lehden nappasimme. Ja miten juuri tässä lehdessä oli tällainen artikkeli. Mitä nämä kummalliset, ikään kuin vihjailevat viestit yksi toisensa jälkeen oikein ovat: "Aina pitäisi uskaltaa tehdä muutoksia, kokeilla uusia juttuja. Säilyttää rohkeus heittäytyä."

Elämä jatkuu heittäytymisen jälkeenkin. Kun on kerran päästänyt irti perinpohjaisesti, kykenee ehkä asettumaan, ainakin loppuopiskelujen ajaksi. Tuntuu, että se on minun tieni. "Uskalsin lähteä, koska olen reissanut paljon aiemminkin. Jonkinlainen harjoittelun kautta syntynyt varmuus kannatteli. Ajattelin, että kyllä minä selviydyn kaikesta."

kuvat

Unelmaduuni

Puhuessamme hiljattain tulevan kesän töistä eräs opiskelukaverini totesi minulle: "Mistä tuollaisia unelmatöitä saa!"

Unelmatyö... en oikeastaan koskaan ole luokitellut työtäni ihan sellaiseksi, mutta toisaalta... Totta on kyllä, että rakastan työtäni ja rakastan (yleensä) töihin menoa. On ihanaa tavata ihmisiä laidasta laitaan; eri ikäisiä, eri näköisiä, eri värisiä, eri kansalaisuuksia. Puhua kieliä ja tajuta tulevansa ymmärretyksi. On hienoa tietää auttavansa.

Parin vuoden aikana olen tavannut niin paljon erilaisia ihmisiä, kuullut lukemattomia ja uskomattomia elämäntarinoita, nauranut kun siltä vähiten olisi tuntunut ja lohduttanut myötätuntoa tarvitsevia. Olen tarjonnut nenäliinaa, soitellut sukulaisille ja pidellyt vauvaa, kun äidillä on ollut vähän kiire. Täytyy myöntää, että ajoittain olen myös saanut kuulla kunniani tapahtumista, johon minä en millään tavalla ole kykeneväinen vaikuttamaan (lue: laukkujen katoaminen, lennon myöhästyminen). Ajoittain on myös pokassa ollut pitämistä ja huultakin on saanut purra kerran jos toisenkin, kun olisi niin naurattanut.

Jokainen työ väsyttää joskus ja aina ei jaksaisi olla ystävällinen, varsinkin jos on tehnyt 7 päivää putkeen 11 tunnin työvuoroja. Mutta jostain sitä virtaa aina saa ja yleensä huomaankin kulkevani lentokentän pitkillä käytävillä onnellisena hymyssä suin. Ihan vaan siitä syystä, että tunnen jälleen kerran olevani onnekas, kun olen päässyt näin antoisaan työhön.

Sanotaan että elämä opettaa. Minun työni on opettanut elämää. Se on tehnyt minusta suvaitsevamman, avarakatseisemman ja tuhat kertaa sosiaalisemman. Tulen kaikkien kanssa toimeen ja toisaalta osaan suodattaa tietyt minuun tahallisesti henkilökohtaisesti kohdistuvat puheet. Työni on the World of difference.